Hoitajan on oltava työssään hyvin koulutettu ja valmis nopeasti muuttuviin hoitotilanteisiin. On oltava eettisesti hereillä, rohkea tekemään vaikeita hoitopäätöksiä ja valmius auttaa kaikenlaisia ihmisiä. Onko edellä mainittu kuitenkin vain ihanne, joka törmää käytännön työssä nopeasti hoitajan keinottomuuteen?

Harva osaa varautua keinottomuuteen

Hyvä hoitotyön koulutus antaa valmiudet toimia vaativissakin hoitotilanteissa. Lisäkoulutus auttaa erikoisaloihin jakautuneessa ja erityistä osaamista vaativassa hoitotyössä. Koulutusleikkausten kourissa ja käytännön hoitotyön resursseista säästettäessä, hoitajilta ja työnantajilta jää kuitenkin helposti pää vetävän käteen. Siksi muun muassa verkko-oppimisen tehovinkeistä voi olla uutta opittaessa hyötyä hoitajille.

Nuori ammattilainen, joka ei ole saanut riittävää koulutusta, perehdytystä ja ohjausta kokee taatusti hoitotyössä keinottomuutta ja pelkoa. Eräs nuori sairaanhoitaja kuvasi pala kurkussa kokemustaan uudesta työpaikastaan. Ikään kuin hänet olisi ensiapupoliklinikalla upotettu uimataidottomana altaan syvään päähän pelastamaan ihmishenkiä. Jatkuva pelko hoitovirheiden tekemisestä vei yöunetkin mennessään. Se ei ollut hänestä kollegoiden, työnantajien eikä potilaan etu.

On selvää, että jokainen haluaa sairaana ollessaan parasta mahdollista hoitoa. Harva on varautunut siihen, että hoitoratkaisu voi olla pahimmillaan keinottomuuden myöntämistä. Näin voi käydä aggressiivisesti levinneen syövän, vakavan masennuksen tai mikrobilääkkeille vastustuskykyisen infektion kanssa. Silloin on myönnettävä, etteivät kaikki ihmiset parane. Kärsimystä lievittävä hoitolinja voi olla potilaasta ja hänen läheisistäänkin käsittämätön ratkaisu.

Kannattaako tunnustaa, jos keinot loppuvat?

Keinottomuuden edessä potilaan ja hoitajan on syytä muistaa, että molemmat ovat vain ihmisiä. Hoitajan omien ammatillisten rajojen tunnistaminen edustaa suurta rohkeutta aivojen ollessa hoitotyön melskeessä yhtä aikaa kovemmassa käytössä, kuin vaikkapa toimistotyössä.

Fiksuinta on kertoa ajoissa, ettei osaa, pärjää tai kykene tekemään tiettyä työtehtävää. Helpoin tehtävä ei silloin ole ei-toivotun uutisen kertominen toivottomalle potilaalle ja hänen pettyneille lähteisilleen.

Hoitajan työssä omaan ja muiden keinottomuuteen ja moraaliseen stressiin on tavalla tai toisella totuttava. Sen ymmärtämiseen osaksi työtä on löydettävä oma suhtautumis- ja selviytymistapa. Esimerkiksi kuolevan potilaan ja hänen läheistensä kohtaamisessa ei tarvitse aina löytää oikeita sanoja. Surufraasien latelun sijasta voi olla läsnä tai vaikka vain halata. Paras hoito välittyy silloin sanattomasti, ei jonninjoutavia juttuja viran puolesta haastellen.

Tärkeintä keinottomuuden edessä on kyetä rehellisesti myöntämään tehneensä parhaansa. Enempää kun ei voi yhdeltäkään hoitajalta vaatia. Kyynistyminen on lähellä, jos oma toiveikkuus katoaa tai säästölinja puree hoitotyöhön niin napakasti, ettei hoitaja kykene tekemään työtään niin hyvin kuin taitaisi. Silloin keinottomuuden kokemukset voivat olla osasyy alan vaihdolle. Siksi on tärkeä kysyä riittävän usein ja ajoissa, miten hoitaja jaksaa työssään.

Keinottomuus opettaa sisua ja selviytymistaitoja

Keinottomuus opettaa hoitotyöstä paljon. Se näyttää hoitajalle työssä kehittymisen kohteet ja opettaa sietämään lohduttomalta tuntuvia tilanteita. Keinottomalta tuntuvissa tilanteissa on tehtävä luovia ratkaisuja, astuttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opittava pitämään pää veden pinnalla.

Vain keinojen loppumisen kokenut hoitaja ymmärtää lopulta turvattomuuden kokemuksen, kiduttavan pelon tunteen ja selviytymistaitojen merkityksen potilaalle. Siksi tilanteessa usein vaikeasti määriteltävää epätoivoa ja toivoa on katsottava potilaan kanssa suoraan silmiin. On herätettävä uteliaisuus niitä kohtaan ja annettava ahdistukselle riittävä tila tulla nähdyksi ja käsitellyksi.

Hoitajan kovin sisuuntuminen tapahtuu usein juuri epätoivon ja keinottomuuden keskellä. Se syntyy sellaisessa potilaan kivussa ja kärsimyksessä, jota hoitajan on työssään lähes mahdotonta sietää. Mutta ilman näitä kokemuksia ei synny lopulta hoitotyön timanttia: kokenutta, jatkuvasti uutta oppivaa ja työstään innostunutta hoitajaa.

Lue myös: Hoitajan aivot tukossa ja muisti pätkii – mitä tehdä?

Tutkittua tietoa aiheesta

Christodoulou-Fella M, Middleton N, Papathanassoglou E, Karanikola M. 2017. Exploration of the Association between Nurses’ Moral Distress and Secondary Traumatic Stress Syndrome: Implications for Patient Safety in Mental Health Services. Hindawi BioMed Research International 2017, doi: 10.1155/2017/1908712.

Kylmä J, Juvakka T. 2007. Toivo hoitotyössä ja hoitotieteellisen tutkimuksen kohteena. Tutkiva Hoitotyö 5(4), 4–8.

Lehtimäki M-L, Kylmä J. 2009. Kuntouttavaa psykiatrista hoitotyötä tekevän hoitajan toivo – Toivo hoitajan mielenterveyttä vahvistavana tekijänä. Teoksessa J. Kylmä, M. Nikkonen, P. Kinnunen & T. Korhonen (toim.) Näetkö mielenterveyden edistämisen mahdollisuudet? Kuopio: Suomen Graafiset Palvelut, 227–236.

Mazzella EAM, Sanzero EL, Tan KS, Cherniss C, Ruggiero JS, Cimiotti JP. 2019.
The relationships between coping, occupational stress, and emotional intelligence in newly hired oncology nurses. Psycho-Oncology 28(2), 278–283.

Mikkola R, Huhtala H, Paavilainen E. 2019. Development of a coping model for work-related fear among staff working in emergency department in Finland - study for nursing and medical staff. Scandinavian Journal of Caring Sciences 8, doi: 10.1111/scs.12658.

Sairaanhoitajien työolobarometri 2018. Sairaanhoitajaliiton selvitys sosiaali- ja terveysalan vetovoimaisuudesta ja työhyvinvoinnista. 2019. Sairaanhoitajaliitto. Saatavana: https://sairaanhoitajat.fi.

Turner S, Stokes L. 2006. Hope promoting strategies of Registered Nurses. Journal of Advanced Nursing 56(4), 363–372.