Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset vannovat yhteen ääneen tekevänsä mielellään yhteistyötä. Yhdessä hymistelemme verkostoyhteistyön, moniammatillisuuden, asiakaslähtöisyyden ja kokonaisvaltaisen työotteen äärellä. Kaikki haluavat tehdä yhteistyötä, mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Väitän, että iso osa edellä mainituista käsitteistä on monelta ammattilaiselta hukassa. Esimerkiksi verkostoyhteistyötä ei ole se, että sosiaalityöntekijä soittaa minulle yhteisestä potilaastamme. Kyse on konsultaatiosta, jos hänellä on rajatut kysymykset, joihin hän haluaa minulta hoitotyön asiantuntijana vastauksia. Kun hän kertoo minulle tietoja potilaastani, joka on hänen asiakkaanaan, kyse on minulle potilastietojen ja hänelle asiakastietojen luovuttamisesta potilaan luvalla. Vieläkään ei ole kyse varsinaisesta verkostoyhteistyöstä.

Verkostossa on kaikille selkeät pelisäännöt

Verkostoyhteistyössä toimintaperiaatteet, tavoitteet ja pelisäännöt ovat kaikille sen jäsenille selvät. Verkoston koordinaattorilla ja jäsenillä on omat läpinäkyvät vastuualueet ja tehtävät. He kantavat niistä itsenäisesti vastuun luottamuksellisessa ja vastavuoroisessa hengessä. Verkosto kokoontuu riittävän usein vaihtamaan kokemuksia ja osaamistaan, eikä verkostotyöstä voi muodostua itse tarkoitusta autettavien ihmisten kustannuksella.

Edellä mainituista syistä olen joskus hoito- ja opetustyötä tehdessäni hämmästynyt. Minun on kerrottu olevan verkostossa ja yhteistyössä, joka ei mielestäni täytä verkostoyhteistyön perusteita. Joskus en edes muista kuulleeni yhteistyökumppanista tai henkilöstä, jonka mukaan meiltä verkostoyhteistyö sujuu jo rutiinilla.

Moniammatillisuus ja kokonaisvaltaisuus voi olla sanahelinää

Olen osallistunut hoitotyön asiantuntijana lukuisten moniammatillisten tiimien kokouksiin sosiaali- ja terveysalalla. Saapuessani kokoustilaan siellä on voinut istua yhtenä tiimin jäsenistä vapaaehtoistyötä potilasjärjestössä tekevä henkilö. Hän on ammatiltaan LVI-asentaja. Tässä tapauksessa tiimiä yhdistää moniasiantuntijuus, ei sote-alan ammattiosaaminen. Olen myös kieltäytynyt osallistumasta huumetyöläisten koulutukseen. Katson, ettei tapahtuma koske minua päihdehoitotyön asiantuntijana.

Lähes koko kliinisen urani olen tehnyt sairaanhoitajana erikoissairaanhoidossa. Jokainen erikois- ja ammattialan edustaja on siellä vuosikymmenien ajan toitottanut kokonaisvaltaista työotettaan. Siitä huolimatta vaikkapa kipupotilaat voivat kokea, etteivät he tule kuulluksi, nähdyksi tai kohdelluksi kokonaisina ihmisinä erilaisten erikoisalojen edustajien kanssa asioidessaan.

Ihmisiä voi haavoittaa ja yhdistää sanoilla

Otan aina yhden tärkeän asian esiin opettaessani ammattilaisia vaikkapa päihdehoitotyöstä. Sen, miten autettavista ihmisistä yleisesti tai raportilla puhutaan. He eivät tule päihdeperheestä tai ole narkkareita. Osastolla kakkoshuoneessa ei makaa juoppo, vaan ihminen, jolla on nimi ja hoidettavissa oleva päihderiippuvuus. Jokainen apua tarvitsevista on lähtökohtaisesti selviytyjä.

Surukseni huomaan, että ammattilaisten kielenkäyttöön livahtaa edelleen puolihuolimattomasti leimaavia käsitteitä. Se ei edistä yhteistyötä tai luottamusta auttajaa kohtaan. Tästä syystä on tärkeää, että esimerkiksi Skholen verkkotarjonnasta löytyy Moniammatillisen yhteistyön ja verkostotyön kurssi.

Erilaisten ammatti- ja yhteistyötermien kertaaminen ei ole vain alaa opiskelevien asia. Huomaan aika ajoin palaavani työssäni takaisin peruskäsitteiden ja teorioiden äärelle. On tärkeää, että tiedämme mahdollisimman tarkasti, mitä meiltä ammattilaisina edellytetään ja miten se ilmaistaan. Erityisesti, kun puhumme aidosta ja toimivasta yhteistyöstä. Se ei ole turhaa saivartelua tehdessämme tärkeää ja merkityksellistä hoitotyötä. Siksi sote-alan innokkaiden yhteistyöhuhuilujen jälkeen kannattaa avata peli kysymällä, millä tavalla tuleva yhteistyö parhaiten toteutuisi.

Lue lisää: Ääntä hoitaja! - se on eettinen velvollisuutesi.