Sijaispulan paradoksi

Olen törmännyt sijais- ja keikkalaispulan paradoksiin, joka on mielestäni erityisen hämmentävä. Toisaalta luen lööppejä hoitajapulasta ja toisaalta törmään keskusteluihin, jossa kokeneet hoitajat eivät saa keikkaa. Mistä ihmeestä oikein on kysymys? Löysin paradoksille kolme mahdollista syytä, joita nyt pohdin tässä blogissa. Ensimmäinen on pätevyyden ja kokemuksen paradoksi, toinen on työn ja tekijän kohtaamisongelma tai muu paradoksi ja kolmas keikkalaisten ja sijaisten kohtelu.

Pätevistä kesäsijaisista on pulaa!?

SuPer ja NayaDaya Oy teetti kesäkuussa kyselyn lähihoitajille ja selvittivät muun muassa sitä, millaisia tunteita kesä hoitajissa herättää. Kyselyn tulosten mukaan 60 % hoitajista koki negatiivisia tunteita kesäajasta selviytymisestä ja sama määrä hoitajia oli harkinnut alan vaihtoa. Vastaajien pelot, pettymyksen ja suuttumuksen tunteet vaikuttivat liittyvän erityisesti siihen, ettei päteviä ja kokeneita sijaisia saada. Hoitajat kokivat sijaispulan kuormittavan vakituista henkilökuntaa ja kesästä selviäminen mietitytti. Moni hoitajista kertoi kesäsijaisten olevan kokemattomia ja jopa alalle kouluttamattomia, eikä heillä muun muassa ollut lääkelupia, jolloin vakituiset joutuvat paikkaamaan osaamattomuutta.

”Mä en kestä näitä kesäsijaisia, jotka ei osaa mitään”, huudeltiin sosiaalisessa mediassa.

Kyselyn tulosten kaltaista kommentointia on myös sosiaalisessa mediassa. Keskusteluissa on näkemyksiä ja kokemuksia laidasta laitaan, eikä mielensä pahoittamiseltakaan säästytä. Jäin erityisesti pohtimaan tuota pätevyyttä ja kokemusta. Kuka on pätevä ja miten mitataan kokemusta? Mitä tarkoittaa ettei ”osaa mitään”? Millainen sijainen olisi hyvä sijainen?

Kuka on pätevä sijaiseksi?

Epäpätevällä sijaisella ehkä tarkoitetaan esimerkiksi opiskelijaa, jolle on karttunut jonkinlaista osaamista riippuen opintojen vaiheesta. Kokemuksella taas mahdollisesti tarkoitetaan sitä, kuinka kauan on tehnyt alan töitä ja millaisissa paikoissa. Entä sitten se osaamattomuus? Eikö kaikilla valmistuneilla hoitajilla tulisi olla perusosaaminen ja kyky soveltaa teoriaa ja aiempia kokemuksia käytäntöön? Vai valmistuuko oppilaitoksista työelämän jaksoilta ja teoreettisista opinnoista osaamattomia hoitajia?

Onko kyse osaamisesta, kompetenssista, kvalifikaatioista ja motivaatiosta ja perehdytyksestä?

Osaaminen ja kompetenssi ovat mielenkiintoisia käsitteitä ja vaatisi oman bloginsa avata niitä enemmän. Kompetenssilla tarkoitetaan pätevyyttä ja kelpoisuutta ja sitä tarkastellaan usein liittyen kvalifikaatioihin. Kvalifikaatiolla tarkoitetaan muun muassa ammatillisia sisältöalueita, joista muodostuu ammatillinen pätevyys, kuten vaikka lääkehoidon osaaminen. Kvalifikaatiolla tarkoitetaan myös yksilön kykyä kehittyä ja oppia ja siten toteuttaa erilaisia työtehtäviä.

Työelämän toivoessa päteviä, kokeneita ja motivoituneita hoitajia sijaisiksi ja keikkalaisiksi, on mielestäni tärkeää muistaa, että kokenutkin tarvitsee perehdytyksen. Kokemus vuosissa ei myöskään tarkoita, että osaaminen olisi ajan tasaista tai korkealaatuista. Oppilaitoksistakin valmistutaan monenlaisilla arvosanoilla. Joillekin riittää, että pääsee läpi ja jotkut tahkoavat pelkkiä kiitettäviä.  Jos valmistuttuaankaan ei ole halukas kehittymään tai kehittämään osaamistaan, riittää tyydyttävä osaaminen työelämässäkin, vai riittääkö?

Toisaalta hoitajilla on jatkokoulutusvelvollisuus ja oppia voi työn lomassa. Myös työnantajilla on velvollisuus kouluttaa henkilöstöään, koska riittävä osaaminen ja potilasturvallisuus tulee taata. Verkko-oppiminen on suosittu ja helppo tapa päivittää osaamistaan esim. Skholen verkkokursseilla.

Kokenut ja osaava hoitaja ei kelpaa sijaiseksi

Törmäsin muutamaan tarinaan sosiaalisessa mediassa, joiden kirjoittajien mukaan kokenut hoitaja ei ole kelvannutkaan sijaiseksi. Tämä tuntuu paradoksaaliselta, kun samaan aikaan uutiset kertovat hoitolaitosten ja terveysasemien sulkemisesta hoitajapulan vuoksi.

Lukiemieni tarinoiden mukaan jatkokoulutetut ja kymmenien vuosien kokemuksella varustetut hoitajat eivät olleet kelvanneet kesäsijaisiksi. Nämä koulutetut ja kokeneet hoitajat olivat tarjoutuneet keikkalaisiksi ja sijaisiksi työnantajien rekry-ilmoitusten kautta, joten kyseessä ei ole esimerkiksi sähköpostin hukkuminen kyberavaruuteen. Tuntui perin omituiselta, että tiedusteluihin kesäkeikkailusta ei aina edes oltu vastattu.

”Sä olet ylikoulutettu!”

Tarinoita seuranneissa keskusteluissa pohdittiin syitä siihen, miksi kokenut osaaja ei kelvannut. Yhdeksi syyksi nostettiin liiallinen osaaminen, "ylikoulutus". Mitä ihmettä? Toisaalta siis halutaan osaavaa ja pätevää henkilöstöä, mutta ei kuitenkaan saa olla liian osaava.

Yhdeksi syyksi keskusteluissa pohdittiin sitä, ettei rekrytoinneille ole riittävästi aikaa ja vika olisi tällöin prosessissa. Onko kuitenkin aikaa palkata niitä parjattuja epäpäteviä ja osaamattomia? Miten tällainen kohtaamattomuus korjattaisiin? Eli se, että työ löytäisi oikean tekijän?

Sijaisten ja keikkalaisten kohtelussa ja vastaanossa olisi kehitettävää?

Kolmanneksi syyksi paradoksiin nimeän keikkalaisten kohtelun. Tämä keskustelu on hoitajien palstoilla yleinen ja tuntuu olevan jatkuvasti ajankohtainen. On surullista, että näin on. Kukapa haluaisi mennä keikalle paikkaan, jossa lähtökohtaisesti keikkalaisiin suhtaudutaan rasitteena, kun ”ne ei kuitenkaan osaa mitään”. Ärsytyskynnystä nostavat myös tilanteet, jossa keikalle tulija on uskaltautunut reflektoimaan ääneen aiempia kokemuksiaan. Eli kokemus koetaan jälleen huonona ominaisuutena. Epävarmaksi jää, kuka kompetenssin ja kvalifikaation määrittää, työkaverit vai esihenkilö?

”Vitsi mikä idiootti” – kuului selkäni takaa, kun meinasin pudottaa ahtaassa tilassa lokerikon pöydän reunalta.

Jatko-opintoja tehdessäni tein paljon keikkaa keikkafirmojen kautta ja minusta kehkeytyi keikkalaisuuden ammattilainen. Suhtautuminen minuun keikkalaisena oli joissakin paikoissa hyvin epäammatillinen ja epäkollegiaalinen. Vaikka olin tottunut siihen, ettei minua juuri perehdytetä, oli aina yllätys joutua selvän vihamielisyyden ja huonon työkäytöksen kohteeksi.

En myynyt itseäni ja työhyvinvointiani kympillä, vaan vasta satasella!

Pahimmat paikat olivat niitä, joissa tuntui, että minua jätettiin tietoisesti auttamatta ja ilkeitä sutkauksia kuului selkäni takaa. Toisaalta vaihtoehtona oli, ettei minulle puhuttu lainkaan ja olin kuin ilmaa. Eräässä tällaisessa paikassa osastonhoitaja oli kuitenkin erittäin tyytyväinen työpanokseeni ja oli erityisesti toivonut minua paikkaamaan päivystyksen henkilöstöpulaa.

Kun keikkaa tuosta päivystyksestä minulle tarjottiin, totesin keikkafirmalle, että ei kiitos. Kohta sain uuden puhelun, jossa kysyttiin, menisinkö jos saisin 50 euroa lisäpalkkiota. Taas totesin että, ei kiitos.

Myin kuitenkin itseni ja työhyvinvointini satasesta ja otin keikan vastaan. Ilokseni ilmeisesti osastonhoitaja oli käynyt keskustelua vakituisen henkilöstön kanssa, koska kohtelu oli parantunut. Sittemmin teinkin paljon tuohon yksikköön keikkaa.

Tulisivatko kokeneet, motivoituneet ja osaavat sijaiset mieluummin keikalle, jos heidät otettaisiin hyvin vastaan?

Blogeissani; Johtaminen, työyhteisö ja olosuhteet jaksamisen elementteinä ja Ollaan hyviä kollegoita, tuon esille myös sijaispulaan, johtamiseen ja jaksamiseen liittyviä tekijöitä. Mikä olisi meidän kukin rooli, jotta saisimme osaavaa ja pätevää henkilöstöä myös kesäajoiksi? Mitä sinä voisit asialle tehdä? Miten korjaisit hoitajapulaa palkankorotuksen lisäksi? Kerro parhaat vinkkisi.

Katri Thurman on pulppuvan pirskahteleva, luova ja innostuva ekstrovertti sekä multitaskaaja-ajattelija. Katri on terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja, tietokirjailija ja työnohjaaja STOry. Katri harrastaa vapaa-ajallaan opintojen ja muun lisäksi teatteria, josta hän saa eväitä opetustyöhön. Katri on kiinnostunut hoitotyön ja pedagogiikan ajankohtaisuuksista, digitalisaatiosta, työhyvinvoinnista, vuorovaikutuksesta ja etiikasta sekä arvoista ja näitä hän pohtii blogissaan.