Pää pensaaseen vai pensaasta pois ?
Jos mä nyt vaan lyön pääni pensaaseen, enkä näe enkä kuule mitä tapahtuu ja jatkan samaan malliin niin kuin ”tätä työtä on aina tehty”, niin oisko se hyvä?
Jään odottamaan sotea kaikessa rauhassa, ”koska se muuttaa kaiken kumminkin” ja hyväksyn sen, että ulkoiset muutokset muuttavat työtäni ja asiakkaille tarjoamaani palvelua? Tai että vetoan ainaiseen kiireeseen ja resurssipulaan, enkä lähde aktiivisesti ratkaisemaan haasteita. Vai taistelenko eturintamassa muutoksen mukana ja teen omasta työstäni kehityksen kärjen, asiakkaiden hyväksi?
Mun haasteena on viime aikoina ollut kasvava asiakasmäärä ja tavoitettavuuden parantaminen. Haluan myös olla nuorille läsnä enemmän ja tehdä asioita enemmän yhdessä heidän kanssaan. Huomasin, että koululaisten palveluntarpeet ja huolet eivät lopu kun koulupäivä loppuu ja halusin lähteä ratkaisemaan osaltani tätä asiaa. Hyppäsin rohkeasti someen. Kanavaan, jossa lähes kaikki nuoretkin ovat.
Aloitin rohkeasti käyttämään Snapchatia. Se on vikkelä ja vaikuttava, kun sen oppii. Sitä kautta lähdin avaamaan omaa työtäni. Kerron snäpin kautta mitä teen, missä menen, koska mut tavoittaa koululta ja herätän keskusteluja ajankohtaisista aiheista. Laajensin pikku hiljaa snäppäämistäni ja keksin kilpailut. Kisailtu ollaan oppilaiden kanssa mm. seksuaaliterveydestä, liikunnasta, perheen kanssa yhdessä syömisestä ja päihdeasioista. Kilpailut sitouttavat kivasti nuoret seuraamaan snäppäilyjäni ja tavoitan yhdellä kertaa nyt satoja oppilaita. Koululaiset lähettävät minulle ahkerasti myös kysymyksiä koskien esim. ehkäisyä ja kuviakin tulee esim. haavoista ja ihottumista. Teen siis mitä suuremmin myös hoidontarpeen arviointia somen kautta. Somen käyttö on näkynyt avoimen vastaanottotuntini asiakasmäärissä - jonot ovat pienentyneet! Olen siis säästänyt myös resursseja. Ihan vaan ajattelemalla työstäni toisin, antanut mahdollisuuden somelle !
Some on kohtalaisen uusi viestintäkanava terveydenhuollossa, ainakin täällä julkisella puolella. Uskallan väittää, että meitä somettavia terkkoja on aika vähän. Mikä on minusta ihme, koska ainakin meidän kouluterkkojen asiakkaat ovat somen mestarikäyttäjiä ja suuri osa heidän kanssakäymisestään on siellä. Joten, jos me haluamme olla aidosti asiakaslähtöisiä ja palvella asiakkaita heidän käyttämissään vuorovaikutuksen kanavissa, niin tottahan meidän tulee olla siellä messissä. Tehdä terveydenedistämistä siellä yhdessä heidän kanssaan. Eli työntää pää puskasta, katsoa rohkeasti ympärille ja kysyä asiakkailta mitä he haluavat. Ja tämä sometus ei vie edes juuri aikaa. Minusta tämä ei ole ylimääräistä työtä, tämä on osa työtä.
Luulen, että somea varmasti meidän ammattikunnassa arastellaan. Arastellaan olla esillä, avoimia, arvostelulle alttiina. Pelätään, että se vie aikaa ja on jostain pois. Moni on sanonutkin, että asiakkaita ja tekemistä riittää ilman someakin ja siellä läsnäolo ei ole merkittävää / vaadittavaa / mahdollistakaan. Mä oon rohkeasti eri mieltä. Mä olen sitä mieltä, että meillä terkoillakin on vastuu päivittää osaamistaan ja someosaaminen ja siellä työn tekeminen on tämän päivän osaamista. Jos halutaan tehdä asiakaslähtöistä, vaikuttavaa terveydenhoitotyötä koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa niin pitää ottaa some haltuun. Ei tarvitse edes itse aktiivisesti tuottaa sinne sisältöä. Voi esimerkiksi seurata, mitä nuoriso puuhaa, mistä he puhuvat ja mitä ajankohtaisia asioita nuoret somessa jakavat. Minullakin on sosiaalisen median kanssa vielä kana kynittävänä, enkä osaa ollenkaan kaikkea, eikä tarvitsekaan. Mutta halu oppimiseen minulla on. Some on näyttänyt minulle jo hyötynsä ! Mutta minunkin pitää muistaa, että somen yhä kasvava käyttö ei korvaa tai poista silmiin katsomisen tai halaamisen tärkeyttä. Se on yhä tärkeää.
Kannustankin kaikkia meitä terkkoa (miksei muitakin hoitajia) työntämään päänsä rohkeasti pensaasta ulos ja katsomaan ympärillemme. Miten voimme muuttaa työtä aktiivisesti itse? Mikä on asiakkaalle vaikuttavaa? Miten tarjoamme parhaan mahdollisen palvelukokemuksen? Millä keinoin pysymme menossa mukana? Somettaako vaiko eikö ?