Opetusta ja ohjausta ihan etänä

Olen nyt menneen koronavuoden opettanut tulevia hoitajia toisella asteella sekä ammattikorkeakoulussa enemmän ja vähemmän etänä. Vaikka minulle digimenetelmät olivat tuttuja jo entuudestaan, enkä kovinkaan paljon kokenut joutuneeni digiloikkaamaan, on menneeseen vuoteen mahtunut monenlaisia kokemuksia.

Alun innostus ja sitten Teams-kooma

Aluksi olin innoissani etäopetuksesta ja olin iloinen, että sain tehdä jotakin perinteistä poikkeavaa. Nautin siitä, että sain ottaa osaamistani laajemmin käyttöön. Loin innoissani lisää tehtäviä verkko-oppimisympäristöön ja tein pelillisiä testejä, käytin flipped learningia, Padlettia ja pienryhmätehtäviä ja niin edespäin. Hyödynsin myös saatavilla olevaa verkkokoulutusta, kuten Skholen verkkokursseja.

Sittemmin opettaminen Teamsissa tai Zoomissa mustuuden keskellä oleville kasvottomille nimikirjaimille ja hiljaisuudelle on alkanut tuntumaan epämieluisalta. Olen myös tietoinen, ettei opiskelijat ole aina aidosti läsnä opetuksessa. Jotkut kertovat keittävänsä samalla nuudeleita tai käyttäneensä koiran ulkona tai tehneensä muita tärkeitä asioita. Monenlaisia selityksiä siis, kun olen huhuillut heitä turhaan puolen tunnin ajan osallistumaan keskusteluun. Näin ollen monipuoliset digitaalisen oppimisen keinotkaan eivät ole aina menestyksellisiä, jos ja kun etäopetuksessa ei olla aidosti läsnä.

Tuntuu, että olen ollut vuoden chat-juontaja ja yksinpuhuja, kun osalla ei kamera tai mikki toimi. Niitä ei joko ole tai sitten on jokin muu erinomainen selitys kuten, että mieluummin käyttää koiran ulkona.

Esimerkiksi käänteinen oppiminen eli Flipped learning edellyttäisi, että opiskelijat tutustuisivat ennakkoon annettuun materiaaliin, tekisivät ennakkotehtävät ja sitten keskustelisivat. Jos opiskelija jättää yhden mainituista pois tai kaikki osat, on selvää, ettei minun opettajana suunnittelemani osallistava keskustelu sitten sujukaan.

Esimerkiksi jos opettajana jaan ryhmän pienryhmiin, ”roomseihin” digitaalisesti ja käyn sitten "huoneissa" kuulostelemassa vilkasta keskustelua annetusta aiheesta, saatankin huomata pettymyksekseni, että siellä vallitsee joskus syvä hiljaisuus. Mikä meni tällöin pieleen?

Joku iloitsee etänä oppimisen mahdollisuudesta ja toisesta etäoppiminen on yksinäistä ja kehno tapa oppia

Opittavan aiheen sijasta tai lisäksi opiskelijat keskustelevat etäoppimisen kokemuksista ja siitä, kuinka yksinäistä ja kehnoa etäopetus on. Osa toivoo lähiopetusta. Toisaalta keskustelussa jotkut hehkuttavat, kuinka mielekästä etäopetus on.

Etäopetus haastaa minua opettajana siis myös erilaisten oppijoiden ja toiveiden näkökulmasta. Yksi tykkää yhdestä tavasta ja toinen toisesta, kolmas vaatii vieläkin erilaisempaa oppimisen tapaa. Palautteen myötä opettajana sitten koetan ottaa jälleen erilaisia ja monipuolisempia keinoja käyttöön, jotta kaikki saisivat mahdollisuuden oppimiseen. Silti lopputuloksena totean, etten ole varmastikaan onnistunut kaikkien mielestä. Mutta toisaalta voin lohduttautua sillä, että eivät kaikki opiskelijat osallistu lähiopetukseenkaan ja ole tunneilla aidosti läsnä. Vai olenko kuitenkin kehno ope?

Uskon digipedagogiikkaan, mutta käden taidot edellyttävät kokeilemista ja tekemistä

Vaikka uskon vahvasti digipedagogiikkaan ja verkko-oppimiseen, on tärkeää, että oppija pääsee soveltamaan oppimaansa käytännössä. Työ tekijäänsä opettaa – sanotaan ja näinhän se on. Siksi toteutan myös simulaatiopedagogiikkaa, jolloin teoriakin nivoutuu mukaan oppimiseen. Teorian voi ottaa haltuun lukemalla ja verkkokurssilla. Taidot taas opitaan tekemällä ja taitojen oppimisessa oleellista on myös toistot.  Taitojen oppimiseen tarvitaan siis lähiopetusta ja työpaikalla oppimista. Kaikkea ei ehditä oppimaan koulussa, mutta jos sentään päästään edes kerran kokeilemaan.

Kun riittävän usein tekee jotakin, sen osaa. Jotta voisi tehdä riittävän usein, on päästävä aitoihin ympäristöihin oppimaan.

Koko etäopetusajan on ollut ohjeena, että opiskelijoiden oppiminen ja valmistuminen tulee turvata ja siksi minäkin olen opettajana ajoittain kutsunut opiskelijat lähiopetukseen pienryhmissä tai mahdollistanut myös hybridinä osallistumisen. Lähiopetuksessa olen keskittynyt kliinisen osaamisen kehittämiseen ja olemme opiskelijoiden kanssa kokeilleet ja harjoitelleet käytännön taitoja. Erityisesti olemme harjoitelleet niitä taitoja joita kaikkien kohdalle ei saata sattua työpaikoilla oppimisen aikana lainkaan, kuten hoitoelvytystä, näytteenottoa ja vaikkapa katetrointia.

Työ tekijäänsä opettaa ja hyvän ohjauksen turvin saavutetaan osaaminen, myös etänä

Oppimista on siirretty aiempaa enemmän työelämään.  En ole ihan varma, kysyttiinkö työelämän edustajilta, ovatko he valmiita ottamaan enemmän vastuuta opettamisesta, varsinkin kun viestit työelämästä eivät tätä ajatusta aina tue. Työelämä antaa palautetta muun muassa, että ”tänne laitetaan opiskelijoita, jotka ei osaa mitään”.  Oppilaitoksille on jo ennen koronaikaa annettu vastaavaa palautetta. Voi siis vain kuvitella, millaista palaute on nykyisellään?

Opiskelijahan on harjoittelemassa ja oppimassa, miksi pitäisi osata jo valmiiksi ja mitä osaamisesta puuttuu?

Turvallisuussyistä myös oppilaitoksen ohjaus työpaikoille on toteutettu pääsääntöisesti etänä. Etäohjaus ei ole mutkatonta sekään näin opettajan näkökulmasta. Digitaaliset keinot eivät ole aina käytettävissä hoitotyön ympäristöissä, kuten erilaiset videoneuvottelumahdollisuudet. Monilla työpaikoilla ei myöskään olla totuttu etäohjaukseen.  Olen huomannut muun muassa, että ryhmäpuheluina ja erityisesti videoneuvotteluna toteutetut arvioinnit ja ohjaukset ovat olleet monelle työpaikalle uusi asia. Ajattelen kuitenkin, että myös hoitotyön työpaikat ovat, meidän opettajien lailla, tehneen digiloikan liittyen opiskelijaohjaukseen.

Moni puhelin- tai video-ohjaukseen epäillen suhtautunut työpaikkaohjaaja on todennut, että tämähän sujui hyvin ja helposti.

Vaikka kaipaankin lähiopetusta, tekemisen meininkiä ja simulointia sekä aitoja kohtaamisia työelämän edustajien kanssa, en halua kokonaan palata entiseen. Toivon, että jatkossa voisin enemmänkin tukea etänäkin sekä opiskelijoita, että heidän työelämässä oppimisen ohjaajiaan.

Verkko-opinnot teorian haltuunotossa ovat oiva ajasta- ja paikasta riippumaton keino oppia ja ovat tulleet toivottavasti jäädäkseen. Niukat resurssit sekä opetuksessa, että ohjauksessa, että sosiaali- ja terveysalalla pakottavat miettimään yhdessä parhaita keinoja oppimiseen, jotta tulevaisuudenkin hoitajat ovat osaavia ja voimme olla heistä ylpeitä.

Opetetaan ja kehitetään oppimista yhdessä ja yhteistyössä ja ollaan ylpeitä, että saamme luoda tulevaisuuden osaamista!

P.S Lue myös blogini Ihana, kamala palaute ja opetuksen digiloikasta - Boomer digiloikkasi.

Katri Thurman on pulppuvan pirskahteleva, luova ja innostuva ekstrovertti sekä multitaskaaja-ajattelija. Katri on terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja, tietokirjailija ja työnohjaaja STOry. Katri harrastaa vapaa-ajallaan opintojen ja muun lisäksi teatteria, josta hän saa eväitä opetustyöhön. Katri on kiinnostunut hoitotyön ja pedagogiikan ajankohtaisuuksista, digitalisaatiosta, työhyvinvoinnista, vuorovaikutuksesta ja etiikasta sekä arvoista ja näitä hän pohtii blogissaan.