Kiusaaminen on aina syvältä!

Syksyn aikana olemme saaneet lukea kouluväkivaltauutisia ja kiusaaminenkin on noussut otsikoihin. Hienoa, että tämä vältelty ja vähätelty aihe ja asia on saanut palstatilaa.

Kiusaaminen on vähättelevä termi kaikenlaisesta väkivallasta, myös henkisestä väkivallasta ja häirinnästä, jota ihmiset ovat toisiaan kohtaan harjoittaneet jo ammoisista ajoista lähtien. Jos sanaa kiusaaminen käytetään väkivallasta, jossa vedetään toista turpaan, kuristetaan, potkitaan, päälle syljetään tai jos uhri henkisen väkivallan seurauksena murtuu ja sairastuu, onko todellakin kyse vain kiusaamisesta?

Osaavatko lapset kiusata?

Liru laru loru, moni turha poru ratkiriidaksi muuttuu. Höpö höpö höpö, se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu…

Näin laulettiin me kakarat lastentarhassa ammoisina aikoina. Emme silloin tainneet ymmärtää laulun sanomaa, jos ymmärrämme vieläkään. Nykyään lapset eivät ole kakaroita ja he viettävät päiviään päiväkodeissa, mutta edelleen historiasta kuiskii laulu, liru laru loru tai lällätys ei haukku haavaa tee, jonka tuovat sinne menneet, olevat ja tulevat sukupolvet. Tulevatkin siksi, että ihmisyyteen kuuluu myös se ”pimeä puoli”, joka tilaisuuden tullen nauttii vallasta, paremmuudesta ja kaverin kyykyttämisestä.

Jo pieni lapsikin osaa loukata toista lyömällä, puremalla, sylkemällä, jättämättä leikkien ulkopuolelle ja nimittelemällä.

Aikuisen tehtävä on puuttua lasten ja nuorten väliseen haavoittavaan toimintaan ja väkivaltaiseen käytökseen kasvatuksellisin keinoin ja rakkaudella sekä ohjata lasta kunnioittamaan toisiaan. Erilaisuuden hyväksyntä, sosiaaliset taidot ja vuorovaikutustaidot, kuin myös arvoperusta luodaan jo lapsuudesta lähtien.

Kuka kasvattaa kiusaajat ja kiusatut?

Lapsi kohtaa isoksi kasvaessaan useita aikuisia. Hoitajilla, opettajilla ja valmentajilla kaikilla on kasvatusvastuu, mutta paradoksaalisesti keskusteluissa kukin professio ja huoltajat tuntuvat sysivän vastuuta toinen toisilleen.

"Ei ehdi, ei kuulu meille, kyllä kasvatuksen kuuluu tapahtua kotona". Vanhemmat vaativat, että varhaiskasvatus, koulut ja oppilaitokset ottaisivat enemmän vastuuta. Koska psykiatrian ja terveyden- ja sosiaalihuollon palvelut eivät riitä, kommentoidaan, ja niin edespäin. Siis loputonta vastuunsiirtoa ja keskustelua. Tuntuu ettei voitaisi koskaan saada pistettä tai ratkaisua tälle.

Miksi ei voitaisi vain päättää, että kiusaaminen on syvältä ja sitä ei saa harjoittaa ketään kohtaan, minkään ikäinen ihminen? Miksi voitaisi olla hyviä toisillemme?

Miksi aikuiset fiksut ihmiset kiusaavat toisiaan?

Paradoksaalisinta on, että fiksut aikuisetkin kiusaavat toisaan. Nämä samat aikuiset, jotka toruvat lapsia kiusaamisesta ja auttavat lapsia kasvamaan aikuisiksi sekä oppimaan elämän tärkeitä ihmisyyttä säilyttäviä arvoja ja olemisen sekä vuorovaikutuksen pelisääntöjä, harjoittavat itse häirintää työpaikollaan.

Kyllä meidän pitäisi pystyä parempaan. Ammatillisuudesta, etiikasta ja moniammatillisuudesta sosiaali- ja terveysalalla voit opiskella Skholen verkkokursseilla.

Lainsäädäntöä tulisi täsmentää häirinnän osalta

Työturvallisuuslaki, joka suojaa työntekijöitä ja määrittää työnantajien velvollisuuden huolehtia työntekijöiden terveydestä ja turvallisuudesta, ei tunne käsitettä kiusaaminen. Myöskään Laissa ammatillisesta koulutuksesta tai ammattikorkeakoulutuksesta kiusaamista ei mainita. Se mainitaan kyllä  Varhaiskasvatuslaissa, Perusopetuslaissa ja Lukiolaissa.

Eli ammattilaisia ja ammattiin opiskelevia saa kiusata?

Työturvallisuuslaki sanoo, että työntekijän on vältettävä muihin työntekijöihin kohdistuvaa häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua, mikä aiheuttaa muille terveyden tai turvallisuuden haittaa tai vaaraa. Kurinpitomenettelyistä ja opiskelijaturvallisuudesta säädetään laeissa ammatillisen koulutuksesta.

Onko lainsäädäntö liian kevyt, kun päivittäin toteutuvaa häirintää ja epäasiallista kohtelua ei saada loppumaan? Olisiko vihdoin aika täsmentää lainsäädäntöä tältä osin?

Olemmeko me kaikki kiusaajia?

Valta, oman egon pönkittäminen, oma loistaminen toista himmentämällä, itsensä kasvattaminen toista pienentämällä, oman äänen kuuluminen toinen hiljentämällä, oman epävarmuuden ja pätemättömyyden peittely, kateus, kehno itsetunto…syitä on monia. Syiden lista näyttää olevan hyvin samanlainen kohdusta hautaan.

Jo lapsi nauttii vallasta ja haluaa huomion itselleen sekä osaa käyttää katalia keinoja saadakseen sen mitä havittelee. Miksi sitten eivät aikuiset ole jo viisaampia ja empaattisempia?

Psykologiassa on tehty lukuisia kokeita sekä tutkittu muun muassa sitä, kuinka ja miten sekä miksi ihminen pystyy aiheuttamaan toiselle ihmiselle kipua, haittaa ja jopa aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman.  Tuloksien perusteella ihminen pystyy hirvittäviin tekoihin toisiaan kohtaan. Ihmisellä on myös taito selittää asiat itselleen suotuisiksi. Selittely on toki psyykkisen selviytymisen kannalta tärkeää, koska jatkuvassa syyllisyydessäkään ei ole hyvä elää.

Kuinka moni häirintää (siis sitä kiusaamista) toteuttanut ihminen tunnustaa tekonsa saatikka pyytää niitä anteeksi? Ymmärtääkseni varsin harva?

”Sehän oli vain läppä, se nyt on vaan niin herkkä, ei pidä paikkaansa, se on ihan sekasin, menis hoitoon…”

Meistä kaikki ovat varmasti joskus pahoittaneet jonkun toisen mielen, emmekä sitä ole edes itse ymmärtäneet. Jotkut meistä ovat myös tietoisesti kiusanneet. Haluan kuitenkin uskoa, että suuri osa näistä kokemuksista on tahattomasti ja ajattelematta aiheutettuja. Tekoja ja sanoja, eikä niiden seurauksia, pysähdytä miettimään edes jälkeen päin ja varsinkin jos se omasta mielestä "ei ollut mitään ihmeellistä".

Monet työpaikan ristiriidat taas voivat johtua organisaatioiden rakenteellisista ongelmista, heikosta johtamisesta tai siitä, että pelisääntöjä ei ole ja yleiset käytöstavat ja vuorovaikutuksen taidot ovat hukassa tai unohtuneet.

Suomen haasteena on poistaa työpaikkahäirintä ja –kiusaaminen, sote ja opetusala kiusaamisen kärjessä

Taannoin päättyneen työelämän kehittämisstrategian, Työelämä – 2020 hankkeen visiona oli, että Suomen työelämä olisi vuonna 2020 Euroopan parasta. Olin itsekin viemässä osaltani tätä visiota eteenpäin Työhyvinvointiverkoston alueyhteyshenkilönä. Jatkamme vieläkin visiota kohden vapaaehtoistyönä  Tyhyverkostona.

Töitä kiusaamisen ja häirinnän lopettamiseksi riittää eteenkin päin!

Ylevää visiota ei saavutettu ja vaikka Suomi oli lähellä kärkipaikkoja, kehittämiskohteiksi nostettiin häirinnän ja kiusaamisen vähentäminen/poistaminen työympäristöstä sekä esimiehiin kohdistuvan luottamuksen lisääntyminen.

Ylen artikkelin (12.6.2020) ja aiempienkin lähteiden mukaan, eniten työpaikalla tapahtuvaa häirintää toteutetaan sosiaali- ja terveysalalla, seuraavina tulevat julkinen hallinto ja koulutus.

On järjenvastaista, että ihmiset, joille annetaan mielikuvissa ”hyvyyden ja viisauden viitta” sekä kasvatuksen vastuu, kiusaavat toisiaan eniten.

Ohjeita työpaikkahäirinnän tunnistamiseksi ja puuttumisen tueksi on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. On perin turhauttavaa, kun ohjeiden soveltaminen ontuu edelleen.

Voisiko joskus olla siten, että kukaan ei enää koe olevansa kiusattu?

Vain räikeimmät työpaikkahäirinnän ja koulukiusaamisen tapaukset nousevat median otsikkoihin. Mitkään tilastot eivät kuitenkaan kuvaa sitä kaikkea pahaa mieltä, murtunutta mieltä, loukkaantumisen määrää ja ahdistusta, jota kiusattu kokee.  

Jaksaminen on päivä päivältä vaikeampaa, pelko, ahdistus ja arvottomuuden tunteet nakertavat mieltä, vievät yöunet ja lopulta myös terveyden ja jopa elämän.

Musertavan surullista ja ei, minun mielestäni kiusatun/häirityn ei tule joutua vaihtamaan koulua tai työpaikkaa. Tämä ratkaisu ei mahdu mitenkään oikeustajuuni. Silti se tuntuu olevan ikään kuin ainoa vaihtoehto, myös niissä tilanteissa, joita itse olen ollut mukana ratkomassa ammattilaisena tai osallisena.

Millä keinoilla sinä lopettaisit kiusaamisen? Miksi me emme vain voi olla toistemme kanssa ihmisiksi?

Katri Thurman on pulppuvan pirskahteleva, luova ja innostuva ekstrovertti sekä multitaskaaja-ajattelija. Katri on terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja, tietokirjailija ja tuleva työnohjaa. Katri harrastaa vapaa-ajallaan opintojen ja muun lisäksi teatteria, josta hän saa eväitä opetustyöhön. Katri on kiinnostunut hoitotyön ja pedagogiikan ajankohtaisuuksista, digitalisaatiosta, työhyvinvoinnista, vuorovaikutuksesta ja etiikasta sekä arvoista ja näitä hän pohtii blogissaan.