Kuuntelin Senioripuhetta-podcastin mielenkiintoista jaksoa Seniorit ja seksuaalisuus. Podcastissa sivuttiin homoseksuaalisuutta. Aikaa, jolloin ylipäätään seksuaalisuudesta puhuminen oli tabu. Mieleeni muistui vanhempi miespotilaani vuosien takaa.

Homomiehen tukahduttivat häpeä, sairaus ja rikos

Miespotilaani kärsi vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta. Sen taustalla oli voimakasta häpeää, itsesyytöksiä, vähemmistöstressiä ja toivottomuutta. Puhuimme paljon yksinäisyydestä ja hänen näkymättömyyden kokemuksestaan. Kesti jonkin aikaa, että hän uskalsi luottaa minuun sairaanhoitajana.

Hänen nuoruudessaan homoseksuaalisuus oli ollut sairaus ja rikos. Hän oli joutunut vaikenemaan, häpeämään ja tukahduttamaan olennaisen osan itsestään. Ollut muiden silmissä perverssi ilkkumisen ja väkivallan kohde. Mennyt itseään suojatakseen naimisiin naisen kanssa.

Nyt hän oli leski ja lastenlasten ukki. Määritteli haikeudella ja ylpeydellä –reaktioitani sairaanhoitajan tarkasti arvioiden– itsensä homomieheksi. Mieheksi, joka ei ollut koskaan voinut kertoa vaimolleen, ettei tämä ollut se, jota hän aidosti halusi. Moni hänen kaltaisensa mies oli elänyt syrjittynä vaiettua kulissielämää, menettänyt mielenterveytensä, alkoholisoitunut ja päätynyt lopulta itsemurhaan.

Särkynyttä homoseksuaalisuutta korjaamassa

On vaikea kuvata sitä tuskaa, jota hänen kohtaamansa ihmisoikeusrikkomukset olivat aiheuttaneet. Siinä me sitten olimme. Hänen sanojansa lainatakseni, särkynyttä homoseksuaalisuutta korjaamassa. Se purkautui itkuna ja ilman haukkomisena keuhkoihin hänen koettaessa kuvata itsetuhoisuuden ja traumaattisten kokemusten vaikutuksia elämäänsä.

Mietimme usein sitä, miten ikiaikaista ja luonnollista homoseksuaalisuus on. Se ei ollut muuttunut. Sen sijaan yhteiskunnan suhtautuminen hänen olemassaoloonsa oli radikaalisti vaihtunut. Kykenisikö hän muuttamaan kokemansa väärinteot vahvuudeksi vai oliko jo liian myöhäistä?

Hän kertoi liikuttuvansa ja olevansa onnellinen nähdessään kahden nuoren miehen kävelevän käsi kädessä kadulla. Samalla tuntevansa katkeruutta ja surevan sieluunsa saakka, että sama kokemus oli häneltä riistetty. Sellaisissa hetkissä on sairaanhoitajana vaikea löytää oikeita sanoja. Voi vain olla turvallisesti läsnä ja kuunnella.

a

Oksettavaa hoitoa psykiatrisessa sairaalassa

Hän ei ollut ensimmäistä kertaa psykiatrisessa sairaalassa. Hänet oli tuotu sinne nuoruudessa väkipakolla ja salaa suvulta parantumaan homoseksuaalisuudesta. Kohtelu ja käytössä olleet hoitokeinot olivat oksettavaa kuultavaa.

Toivoin, että tällä kerralla hänen kokemuksensa mielenterveyden hoidosta olisi erilainen. Yhdenvertainen, ymmärtävä ja potilaslähtöinen. Hänen reaktiostaan päätellen ehkä niin tapahtuikin. Hän hätkähti esimerkiksi todetessani homoseksuaalisuuden olevan terve seksuaalinen suuntautuminen. Vahvistin ääneen asian, jonka hän oli sisimmässään tiennyt todeksi, mutta joutunut sen vuoksi julman kohtelun kohteeksi.

Hän hymähti, kun kerroin ylpeänä sairaanhoitajan eettisistä ohjeista ja potilasta koskevista laeista. Niiden mukaan sairaanhoitaja hoitaa jokaista potilasta yhtä hyvin ja kunkin yksilöllisen hoitotarpeen mukaan. Hoitotyössä ketään ei saa syrjiä vaikkapa iän, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamisessa on kehitettävää

Hänen kokemuksensa osasta sote-alan ammattilaisia oli valitettavasti toinen. Opin häneltä saman asian, kun luin myöhemmin selvityksistä ja tutkimuksista. Osaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista kohdellaan edelleen terveyspalveluissa epäeettisesti, syrjien ja marginalisoiden. Siksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamisen ja hoitamisen arkisissa käytännöissä on yhä kehitettävää.

Kotiutuessaan sairaalasta mies kiitti sydämellisesti saamastaan hoidosta. Hän oli silminnähden liikuttunut. Toivoin hoitojakson olleen kunnioittava, mielialaa kohentava ja korjaava kokemus.

Olisin voinut puolestani kiittää häntä. Kokemus opetti ja kasvatti minua hoitotyön ammattilaisena kohtamaan jokaisen ihmisen ja hänen traumansa entistäkin yksilöllisemmin. En unohda hänen tarinaansa koskaan.

Tällä tekstillä haluan muistaa kaikkia niitä HLBT+ potilaita, jotka ovat kärsineet ja menehtyneet heitä syrjivien lakien, asenteiden ja hoitokäytäntöjen vuoksi.

Lue myös: Hyvät hoitajakollegat – ohjaaminen ja oppiminen eivät lopu.

Jan Holmberg on terveysalan monitoimimies. Hän toimii kouluttajana, tietokirjailijana ja on koulutukseltaan sairaanhoitaja (ylempi AMK) ja ammatillinen opettaja. Janilta sujuu somemanagerointi, oppimateriaalien tekeminen ja bloggaaminen yhtä hyvin kuin kansainvälisissä hankkeissa luoviminen. Hän on koukuttava kirjoittaja, jonka mottoja ovat rohkeus, kehittäminen ja tulevaisuuteen katsominen. Vapaa-ajalla hän lukee, kuuntelee ja pyrkii keskittymään tärkeisiin hetkiin ja ihmisiin elämässään.

Blogin tekstin tarjoaa Skhole
Skhole on sosiaali- ja terveydenhuoltoalan verkkokoulutuspalvelu, joka kulkee mukana sekä koulutuksen järjestäjän että työntekijän matkalla. Palvelu sopii täydennyskoulutukseen niin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan yrityksille kuin opiskelun tueksi alan opiskelijoille.
Kokeile Skholea kaksi viikkoa ilmaiseksi!