Keväällä opettajat ja opiskelijat joutuivat COVID-19 myötä digiloikkaamaan. Kuinka pärjäsivät boomerit ja diginatiivit ja mitä me tästä opimme?

Keväällä opettajat ja opiskelijat joutuivat uuteen tilanteeseen, kun COVID -19 laittoi maailmamme uusiksi. Nekin opettajat, jotka aiemmin olivat ehkä onnistuneet karttelemaan digitaalisen pedagogian menetelmiä ja keinoja, joutuivat nopeasti ottamaan ne haltuun.

Alun hämmennyksessä kaikki viestikanavat tuuttasivat toisaalta huolta etäopetuksesta, mutta toisaalta pian opettajia ja oppilaitoksia kiiteltiin nopeasta reagoinnista ja sujuvasta etäopetukseen siirtymisestä sekä digiloikkaamisesta. Tuntui kuitenkin, että etäopetuksen toteuttamiseen liittyvässä keskustelussa ja kommentoinnissa keskityttiin enimmäkseen opettajien digitaitoihin eikä niinkään opiskelijoiden. Jollakin tavoin oletuksena edelleen tuntuu olevan, että Z – sukupolvi, joita diginatiiveiksi kutsutaan, ottaa kaikenlaisen digitaalisen ja teknologiaan nojaavan opetuksen vastaan vaivattomasti. Yhtä helppoa sen uskotaan olevan milleniaaleille, eli 1981-1996 syntyneille nyt jo aikuisille.  Entä kuinka boomerit pärjäsivät?

” OK boomer”

Minulle sana boomer tuli tutuksi vasta, kun eräs milleniaali laittoi minulle Whattsapp sovelluksella viestin -  OK boomer.  Mitä ihmettä tämä boomer tarkoittaa ja miten minun pitäisi tähän viestiin reagoida?

Googlesta selvitin, että boomer on milleniaalien ja diginatiivien käyttämä vitsiksi naamiotu herja suurten ikäluokkien edustajista, jotka ovat 55-73 vuotiaita. Mutta enhän minä edes ikäni puolesta ole vielä boomer.  Kiinnostuin kuitenkin pohtimaan, olenko asenteiltani boomer. Mietin myös, mitä yli 73 vuotiaat sitten ovat ja entä yli 40 vuotiaat, mutta ei kuitenkaan 55 vuotiaat.  Meitä enemmän ja vähemmän digitaitoisia kun kuitenkin on kaikissa ikäryhmissä.

Mistä tunnistaa boomerin?

Mitkä ovat boomerin tuntomerkit? Onko boomer opettaja se ope, joka käskee laittamaan oppitunneilla kännykät pois? Vai se ope, joka teetättää paperille tulostettuja tehtäviä? Vai se, joka ei tiedä, mitä boomer tarkoittaa tai ne lukuisat muut englannokset, eli uusiosanat, joita tulee joka päivä uusia. Tiedätkö sinä, mitä tarkoittaa möljä, wörtti, flexaa, fäijöni, lit tai OP, entä AF tai noobi? Tarvitseeko tietää?

Olisiko ihan ok, jos laittaisin opiskelijalle viestin, että ” Sup bro, mt?”? Olisinko tuolloin ”mäijä ja OP tai ehkä mauto”?

Pitääkö open siis ryhtyä viestimään diginatiiveille opiskelijoille heidän kielellään? Testasin näiden uusiosanojen ymmärrystäni eräällä testillä ja osin arvasinkin oikein, mutta silti minulle tuli tunne, että en halua ottaa näitä käyttöön.

Olenko boomer, kun haluan nauttia kauniin, joskin vaikean suomen kielen käyttämisestä myös diginatiivien kanssa? Tosin tunnustan, että joskus olen käyttänyt meidän boomereiden omaksumia somelyhenteitä, kuten LOL ja sillehän nuoremmat jo nauravat, kun se on jo niin ”so last season”. Nyt jo tuntuu valmiiksi, että olen lipumassa kohti boomeriutta, vai olenko.

Kummat selvisivät paremmin, diginatiivit vai boomerit?

Jos pohdinkin sitä, olenko boomer ja miten minulta onnistui digiloikka, pohdin myös tekeekö minusta boomerin se, etten käytä ihan kaikkia nuorten suosimia sosiaalisen median sovelluksia, etätyön arjessa selviämiseen? Pitäisikö myös pohtia, millaisen etumatkan etäopetuksesta selviämiseen olivat milleniaalit ja diginatiivit saaneet? Vai olivatko heidän valmiutensa etäopiskeluun jo lähtökohtaisesti ylivertaiset?

Kevään etäopetukseen siirtymisessä minua helpotti se, että minulla oli jo ennestään erinomainen osaaminen etätyökaluista, kuten videoneuvottelualustoista ja pelillistävistä digitaalisista sovelluksista sekä verkko-oppimisympäristöistä. Olin etuoikeutettu, koska olin montaa muuta kollegaa valmiimpi etätyöhön. Mutta olivatko opiskelijat yhtä valmiita?

Usein unohdetaan, että myös opiskelijoita on eri-ikäisiä. Tutkintoja suorittavat sekä alaikäiset, että eläkeikää lähestyvät. Kunkin opiskelijan oppimismotivaatio ja valmiudet digitaalisuuteen vaihtelevat. Ei siis pidä olettaa, että tämä olisi kaikille helppoa, ei edes kaikille diginatiiveille. Huomioitava on myös sen, että motivaatio ja osallistaminen etänä ovat haaste, jota en ole vieläkään itse täysin pystynyt ratkaisemaan.

Opin siis opettajana, että ei pidä olettaa, että tämä olisi kaikille helppoa, ei edes kaikille diginatiiveille.

Opiskelijoita käsitelleet jutut keväältä koskivat osittain heidän kokemuksiaan kuormituksesta ja mieleeni jäi joidenkin kokemus siitä, kuinka tehtäviä tuntui kertyvän enemmän, kuin niitä ehti tehdä. Joku taas saattoi ottaa etäopiskelun rennoin rantein kokien, että riittää kun pitää Teamsia tai Zoomia auki ja tekee omiaan samaan aikaan ja ehkä silloin tuli kiusaus jättää tehtävätkin myöhemmäksi, kun ehtiihän ne sitten joskus myöhemminkin.

Etäopetuksen haasteisiin saatiin apua digitaalisista oppimateriaaleista

Etäopetus vaati ponnisteluja ja aika ei tuntunut mitenkään riittävän, jotta opiskelijoille voisi tarjota innostavaa ja motivoivaa etäopetusta. Kuka nyt tehtäviä tehden pelkästään jaksaisi oppia, tai kuunnella opettajan luentoa videoyhteydellä? Kenellä riitti aikaa tehdä itse mielenkiintoisia, taidokkaita ja innostavia verkkototeutuksia? Kenellä niitä oli valmiina ja kuka lainasi kaverilta? Kaikki kuitenkin selvisivät keväästä ja erilaisia luovia ratkaisuja teki meistä varmaan itse kukin.

Kenellä riitti aikaa tehdä itse mielenkiintoisia, taidokkaita ja innostavia verkkototeutuksia?

Olin riemuissani, kun keväällä opettajien avuksi riensi useita digitaalista oppimismateriaaleja tarjoavia yrityksiä, kuten Skhole. Maksuton kausi Skholen digiympäristössä pelasti itseltäni paljon aikaa ja vaivaa. Olin enemmän kuin helpottunut, että joku oli tehnyt valmiiksi kursseja ja tenttejä ja vieläkin enemmän riemuissani, että tenttejä sai itse räätälöidä ja analytiikka sekä käyttäminen oli helppoa.

Skholen tarjouksen otin siis heti käyttöön ja hauskinta oli huomata, kun monet opiskelijat olivat tehneet myös ylimääräisiä kursseja ihan vapaaehtoisesti. Huomasin jälleen, että hyvin rakennetut verkkokurssit, joita voi tehdä omaan tahtiinsa, voivat olla innostavia.

Etänä sohvalta rennosti kahvikupin kanssa, vai miten se nyt menikään ja mitäs sitten.

Etätyöhön siirtymisen jälkeen viestikanavat pursuivat kuvia etätyöläisistä, jotka lojuivat rennosti stailatuilla sohvillaan kahvikupin kanssa läppäri sylissään. Sosiaalisessa mediassa tutut ja tuntemattomat hehkuttivat, kuinka ovat saaneet remontteja ja kodin rästitöitä hoidettua ja kuinka ovat nyt vihdoin päässeet viettämään laatuaikaa läheistensä kanssa luonnon helmassa. Kun luin postauksia mieti, mistä ihmeestä ihmiset ottavat tuon ajan. Miten ne ehtivät?

Etätyöhön siirtymisen jälkeen viestikanavat pursuivat kuvia etätyöläisistä, jotka lojuivat rennosti stailatuilla sohvillaan kahvikupin kanssa läppäri sylissään. Miten se sitten oikeasti meni?

Monet opettajat kokivat kevään raskaana aikana, myös minä. Alun ilo ja into uuden haasteen edessä ja tyytyväisyys siihen, ettei tarvitse herätä niin tolkuttoman aikaisin aina aamulla ehtiäkseen lähiopettamaan, vaihtui pian puuduttavaan kökkimiseen tietokoneen ääressä.

Päivät venyivät pitkiksi ja välissä ehti hätäisesti lämmittämään mikrossa jonkun keiton ja lusikoimaan sen samalla kun pyrki aktiivisesti seuraamaan verkon tapahtumia ja viestintää, laatimaan oppimisen näkökulmasta merkityksellisiä ja innostavia tehtäviä ja sitä kaikkea, mitä päivät aamusta iltaan toivat mukanaan.

Viestien määrä moninkertaistui

Viestien määrä kaikissa kanavissa moninkertaistui. Minusta tuntui, että olin online viestirobotti ja mielessäni huusin apuun viestirobottia. Ei tullut robottia apuun ja huushollissa ei edennyt mikään kotityö. Lemmikkikoiranikin kokivat pettymyksen, kun kotona olevat ihhmiset keskittyivät vain läppäreihin ja vaikka koirulit olisivat halunneet osallistua Teams istuintoihin. Onneksi etätyö päättyi, huokaisi moni, kun pääsi palaamaan työpaikalle ja opintohin, ihan aidosti ja livenä lähiopetukseen.

Nyt kun olemme oppilaitoksissa palanneet lähes tavanomaiseen opetukseen, eli lähiopetukseen tai hybridimalliin, jossa etä- ja lähiopetus vuorottelevat, kuinka hyödynnämme sitä valtavaa kokemusta ja osaamista, jota meille kullekin karttui kevään ajalta. Jäikö digitaalisuus ja etäopetuksen keinot käyttöön?  Millaisia keinoja kaipaisimme avuksemme, vai haluammeko aina keksiä itse pyörän uudelleen? Mitä tästä opimme ja mitä kannattaisi oppia lisää?

Tutustu ihmeessä Skholen verkkokursseihin.

Katri Thurman on pulppuvan pirskahteleva, luova ja innostuva ekstrovertti sekä multitaskaaja-ajattelija. Katri on terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja, tietokirjailija ja tuleva työnohjaa. Katri harrastaa vapaa-ajallaan opintojen ja muun lisäksi teatteria, josta hän saa eväitä opetustyöhön. Katri on kiinnostunut hoitotyön ja pedagogiikan ajankohtaisuuksista, digitalisaatiosta, työhyvinvoinnista, vuorovaikutuksesta ja etiikasta sekä arvoista ja näitä hän pohtii blogissaan.

Blogin tekstin tarjoaa Skhole
Skhole on sosiaali- ja terveydenhuoltoalan verkkokoulutuspalvelu, joka kulkee mukana sekä koulutuksen järjestäjän että työntekijän matkalla. Palvelu sopii täydennyskoulutukseen niin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan yrityksille kuin opiskelun tueksi alan opiskelijoille.
Kokeile Skholea kaksi viikkoa ilmaiseksi!